Istuin Veikka Gustafssonin puheenvuoron yleisössä vuonna 1998. Hän kertoi silloin vuoden 1994 retkestään K2-vuorelle. Siitä puheenvuorosta on jäänyt omaan muistiin todella paljon asioita joihin olen palannut aina uudestaan ja uudestaan.
Vaikka näitä kahta tapahtumaa ei voi millään tavalla verrata toisiinsa, tuli hänen juttunsa jälleen mieleen kun kävelin eilen Saana-tunturin huipulle. Muutaman tunnin kävely verrattuna viikkojen valmisteluun ja valtavan retkikunnan kanssa yhden maailman korkeimmista huipuista valloittamiseen on todellakin väärin. Silti Veikan tarinat kantautuivat mielessäni kun askelsin kohti Saanaa.
Jokainen matka kannattaa jakaa välietappeihin
Työelämässä ja elämässä yleensä, kannattaa asiat jakaa pienempiin osiin. Meillä töissä pyritään jakamaan tehtävät noin tunnista neljään tuntiin kestäviin kokonaisuuksiin. Silloin on jatkuva fiilis siitä että asiat etenevät ja kokoajan saadaan valmista. Samalla tavalla patikointi on helpompaa jakaa osiin, nousuihin, etappeihin ja siirtymiin. Tunne siitä että etenee ja että saavuttaa jatkuvasti asetettuja välietappeja saa pidemmän matkan tuntumaan lyhyemmältä. Valtava matka on helpompi taivaltaa pieninä palasina.
Hyvä tarina jää ikuisesti mieleen
Siitä hetkestä kun istuin yleisössä kuuntelemassa, on todellakin vierähtänyt hetkinen aikaa. Sen jälkeen olen tavannut Veikan kun järjestimme Solita Suunta -tapahtuman, jossa kävimme läpi Solitan uutta strategiaa henkilökunnalle. Vuonna -98 kerrottu tarina ja tarinankerronnan tyyli on jäänyt ikuiseksi ajaksi mieleeni. Hyvin kerrottu tarina on sellainen, jonka jokainen muistaa. Aikanaan i2:lla Aralla oli tapana sanoa, että
”Jokainen muistaa Punahilkan, mutta ei työnantajansa strategiaa”
Se on hyvä muistaa siinä kohtaa kun yrittää kertoa uudesta suunnasta tai jalkauttaa uudenlaista kulttuuria.
Tarina on aina voittava tapa muistaa ja muistuttaa.
